Elokuun alussa kiroilin mielessäni ja potkin spinnikenkiä käytävässä. Mahaa ei vielä arvannut raskausvatsaksi, mutta sisuskalut olivat sitä mieltä, että tämän neidin spinnit loppuu tähän. Enpä olisi aikaisemmin kuvitellut, että vielä joskus lähden pois kesken tunnin! Muusikko jäi polkemaan kun itse lähdin kitisten kotiin, otti aika raskaasti päähän. Korvasin spinnin zumballa ja body balancella, kunnes oopperaharjoitukset alkoivat elokuun lopulla. Töihin-harjoituksiin-kotiin nukkumaan-sama uudestaan -rytmiin ei mahtunut muuta liikuntaa kuin työmatkapyöräily, ja siihenkin maha laittoi stopin jo syyskuussa. Ympäripyöreinä harjoituspäivinä odottelin malttamattomana lokakuun puoliväliä ja näytösten loppumista, sitten ehtisin taas urheilla. Olin intoa piukassa menossa kokeilemaan ainakin kahvakuulaa. Kuinkas sitten kävikään? Lokakuussa pötsi haittasi elämää siinä määrin, että kahvakuula oli viimeinen asia, joka mielessä liikkui. Mammajoogaa kerran viikossa, kävelylenkki silloin tällöin, siinä meikäläisen liikunnat. Jooga loppui marraskuun lopussa eikä joulukuussa taidettu taapertaa kovin montaa kilometriä. Neiti syntyi tammikuussa ja sen jälkeen on vaunuiltu menemään ja käyty muutaman kerran joogassa. HeiaHeia lähestyi sähköpostilla ja toivoi, etten ole kuolla kupsahtanut kun en tällä(kään) viikolla kirjannut yhtään suoritusta... Mutta nyt! Ilmoitin Muusikolle, että salikortti siirtyy takaisin nimiini just nyt, ja painelin eilen spinniin. Ai että!! Kenkien klonksauttaminen kiinni polkimiin tuntui paremmalta, kuin uskalsin etukäteen kuvitellakaan. Vaatteet mahtui päälle paremmin, kuin luulin, ja pyörän päällä tuntui siltä, kuin ei olisi pois ollutkaan. Hiukan piti himmailla, mutta muuten tunti oli kuin pieni pala taivasta. Pienestä on ihmisen onni kiinni.

Nyt olen kateellinen niille, joiden miehillä on päivätyö ja jotka pääsevät iltaisin salille suunnilleen silloin, kuin haluavat. Valivali.