Jazz-viikko vierähti tänä kesänä ei-niin-perinteisesti. Ei reppuja, eväitä, kylmälaukkuja ja aurinkorasvaa (tai sadevaatteita). Ei Kirjurinluodossa vietettyjä kokonaisia päiviä, ei Tom Jonesia, Elton Johnia, Paul Ankaa, Totoa, Stingiä, Stevie Wonderia, Jamiroquaita tai mitään muutakaan. Mutta niiden tilalla oli paljon muuta! Käytiin lasten jazzeilla katsomassa Muumeja ja Benny Törnroosia. (Vähän harmitti, kun en voinut viedä lasta kuuntelemaan Känkkäränkkää, Poppalooraa ja muita hittibiisejä, mutta Hra Alatalo oli kuulemma käyttäytynyt niin ala-arvoisesti, että eipä harmita enää.) Iskän keikalle varustauduttiin varta vasten shoppailluilla Peltoreilla ja mummin ostamalla KUI Designin pipolla. Mummon ostamaa Punaisen Norsun ihanaa mekkoa varten pitää vielä vähän kasvaa. (Olisin voinut kantaa kotiin koko KUIn ja Punaisen norsun myyntipisteen valikoiman. Vitsit, mitä vaatteita!) Suomi Areena oli vallannut puolet keskustasta ja siellä pyöriessä mukaan tarttui kassikaupalla kaikkea enemmän ja vähemmän tarpeellista. Ja kourakaupalla karkkia. Vaunujen taikominen rattaiksi nosti viihtymiskerrointa niin roimasti, että äiti sai katsella, kuunnella ja kahvitella rauhassa ja nauttia hyvän ystävän hyvästä seurasta. (Lapsi sai kyllä nautittavakseen muutakin, kuin tennarin.)

Julkkisbongauksen taso jäi tänä vuonna (määrällisesti) surkeaksi. Vastaan kävelivät ainoastaan Eino Grön, Tapio Suominen, Kari Lumikero ja Tuomas Enbuske.

Alkaneesta viikosta on jazz kaukana. Tavarat on suurin piirtein pakattu ja niitä aletaan kantaa autoon heti aamulla. Aijai.