Eilinen konsertti oli jotain, jota ei voi sanoin kuvata. Taivaallisen kaunista musiikkia, loistava kapellimestari, upea orkesteri ja vähintään yhtä upea kuoro. Ja Jorma, voi hyvänen aika sentään. Olen varma, että vähintään puolet yleisöstä pidätteli kyyneliä, eikä itku ollut kaukana tältä kuorolaiseltakaan. Kehuja ja kiitoksia sateli joka puolelta, kaikille yhdessä ja jokaiselle erikseen. Ansaitusti. Ventovieraat tulivat konsertin jälkeen kiittämään upeasta elämyksestä ja jopa orkesterin viulisti rohkaistui kehumaan kuoron suoritusta. En voi uskoa, että sain olla mukana tekemässä jotain näin suurta ja mahtavaa. Faurén Requiem oli kiistatta tähänastisen kuorourani kohokohta, jota tulee olemaan vaikea ylittää.

Arvatkaa muuten, diivailiko Jorma? Ei sinne päinkään. Jonotti vessaan siinä, missä rivikuorolainenkin, kysyi tarkkaa kellonaikaa ja kertoi, että on ottanut käyttöön kellon, jonka osti  metsätöistä saamillaan rahoilla vuonna 1956. Ja että kello toimii loistavasti, kunhan sen vain muistaisi vetää.