20140805

#42

Sunnuntaina päätin, että lapsen on korkea aika oppia nukahtamaan itse. Ilman, että jompi kumpi meistä istuu hämärässä lastenhuoneessa tunnin (tai pahimmassa tapauksessa puolitoista) miettimässä, mitä kaikkea pitää vielä tehdä ennen kuin pääsee itse nukkumaan. Ilmoitin lapselle, että huomenna.

Käytiin sama keskustelu noin sadatta kertaa: äiti ja iskä eivät lähde mihinkään, kenelläkään ei ole mitään hätää, omassa huoneessa/saunassa/tiskikoneessa ei ole kummituksia, hirviöitä eikä lumilohikäärmeitä, äiti ja iskä tekevät hommia ja menevät myös nukkumaan ja aamulla kun herää niin saa totta kai tulla äidin ja iskän viereen. Lapsella on tunnetusti kova tahto ja olin aika varma, että tästä asiasta käydään tahtojen taistelua vähintään pari tuntia. Kerrankin on hienoa huomata olleensa väärässä! Puoli tuntia  kiukkuista itkua, muutama yritys tulla pois sängystä, vartti nyyhkytystä ja that's it. Hah. Tänään säälittävä itkuyritys, pari halauspyyntöä ja tasan yksi poistuminen sängystä. Vääntöä on epäilemättä vielä edessä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että elämänlaatu parani aika roimasti.

Ja kyllä: mietin, miksi ihmeessä ei tehty tätä jo kauan sitten...


-(Vähintään) yksi onnellisuutta tuottava asia päivässä, sadan päivän ajan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti