Neljä viikkoa sitten laitoin makaronilaatikon uuniin ja jumppapalloa päällä puhistessani mietin, ehtiikö se kypsyä vai ei. No ehti se, ja ehdittiin jopa syödä. Minäkin. Tähän aikaan iltapäivällä oltiin jo synnytyssalissa täydessä touhussa.
Neljässä viikossa on ehtinyt tapahtua niin paljon että tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut jo paljon enemmän. Toisaalta taas painin edelleen samojen murheiden kanssa kuin kolme tai neljä viikkoa sitten. Saako vauva tarpeeksi ruokaa? Palauttaako vauva niin paljon, että vatsa tyhjenee liikaa? Johtuvatko vatsavaivat siitä, mitä syön? Voisinko helpottaa toisen oloa jotenkin? Onko vauva vieläkin keltainen vai kuvittelenko vaan? Onko vauva uneliaampi kuin eilen? Syökö vauva huonommin vai kuvittelenko vaan? Ja niin edelleen. Paino on onneksi noussut hyvin mutta neuvolakäynti varmisti, että poika tosiaan on keltainen. Jälleen kerran keskustelin lastenpoliklinikan lääkärin kanssa, en välittäisi enää odotella niitä puheluita. Eilen olin vakuuttunut siitä, ettei ole syytä murehtia, mutta tänään taidan sittenkin haluta vielä yhden verikokeen. Koska jos jotain niin energiaa ei tällä hetkellä ole yh-tään ylimääräistä ja olisi hölmöä käyttää sitä vähää turhaan murehtimiseen.
Siispä soitan ja soitan neuvolaan. Onkohan ketään niin vaikea saada kiinni kuin neuvolan terkkaria?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti