Viikko on kiva aloittaa sairastamalla. Taas. Viikko sitten maanantaina yritin epäitoivoisesti saada lapselle lääkäriaikaa. Kello 8 aamulla, kolmen tunnin yöunien jälkeen. Samalla, kun valmistauduin lähtemään töihin. Ei hyvä. Vahingosta (onneksi) viisastuneena varasin lapselle sen lääkärin jo eilen, jostain ihan muualta kuin neuvolasta. Tuskin tarvitsee edes sanoa, että siitä lystistä vaikka vähän maksaakin.

Tauti on onneksi talttumaan päin ja lapsi olosuhteisiin nähden hyvällä tuulella. Siispä poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole töissä (naurettavaa!) ja mietin, että pitäisikö kotona ollessa saada aikaiseksi jotain järkevää. Listalla olisi ainakin lakanoiden vaihtoa, pölyjen pyyhkimistä ja ehkä vähän töitäkin. Ruokaakin pitäisi saada, vaikkei lapselle kelpaakaan muu kuin leipä.

Tämän(kin) päivän asu näyttää tasan tarkkaan tältä. Haluaisin sanoa, että housuilla on ikää jo useampi vuosi, mutta ei niillä ole. Jos housut näyttää puolentoista vuoden käytön jälkeen tältä niin se kertoo varmaan jotain siitä, kuinka harvoin täällä viitsitään aamuisin pukea päälle...?

Suonette anteeksi poissaoloni. En ole viitsinyt tulla valittamaan siitä, ettei öisin saa nukkua (sairastava lapsi), mies on jatkuvasti pois kotoa tai ainakin muissa maailmoissa (sm-liigan finaalit), jatkuvasti sataa vettä ja työt (ja kotityöt) tuntuvat vievän kaiken energian.

Tänään oli kuitenkin mukava työpäivä vanhojen tuttujen seurassa ja huomenna saadaan vieraaksi ihana ystävä ja ihanan ystävän hurmaava vauva. Huonomminkin voisi siis olla.

Huhtikuussa 2012 maisteltiin ensimmäisen kerran perunaa. 

Sortit on vuoden aikana parantuneet, mummolassa sai viime sunnuntaina jälkkäriksi mansikkarahkaa. Ihan itse. Äidin vanhassa ja ah, niin retrossa syöttötuolissa. Onko ihme, että hymyilyttää?

Me vähän maalattiin.

Lapsen tärkein aarre on kameran usb-johto. MItä tähän voi sanoa?

Lapsityövoimaa