Shoppailussa tuntuu olevan nykyään ei-niin-mieluisa kaava.

Ostin eräänä perjantaina vuosien tahtomisen ja pitkän pähkäilyn jälkeen pari metriä pöytäliinakangasta. Maksoi enemmän, kuin mansikoita, mutta on niin hieno, ettei mitään rajaa. No, kuinka ollakaan, seuraavana sunnuntaina olisi kyseisestä liikkeestä saanut ostohyvityksen tuplana ja jotta ajoitus olisi ollut mahdollisimman huono, toi posti heti maanantaina 15 prosentin alennuskupongin. Kiva.

Teema jatkui, kun viikkojen aikaansaamattomuuden ja värivaihtoehtojen takia tuskailun jälkeen törmäsin KappAhlin lastenosastolla juuri oikeanlaiseen ja suorastaan syötävän suloiseen unipussiin. Sanomattakin selvää, että nappasin sen heti mukaan. Seuraavana päivänä siitä olisi saanut alennusta useamman kymmenen prosenttia. Mikä sen mukavampaa.

Sokerina pohjalla ovat imetysliivit, jotka on pitänyt hankkia jo aikoja sitten. Hyvät aikomukset on aina saatu torpedoitua sillä, ettei kaupoissa viitsisi tämän pötsin kanssa sovittaa yhtään mitään ja eri versioilla ajatuksesta "eihän tässä vielä mikään kiire ole". Maanantaina tein täsmäiskun Lindexille, tänään niistäkin liiveistä olisi saanut mukavan alennuksen. Olipa yllätys.

Reipas kävelylenkki tekisi hyvää. Varsinkin, kun ulkona on juuri ja juuri pakkasta ja maassakin kuran tilalla jotain valkoista. Harmi vaan, että reipas kävelylenkki on sanapari, jota tuskin voi ihan hetkeen liittää allekirjoittaneeseen. Reippauden voi unohtaa heti kättelyssä (ainakin, jos on kyse siirtymisestä paikasta a paikkaan b) enkä ole varma, voiko eteenpäin taapertamista kutsua kävelyksi. Hyvänä hetkenä erehdyn kuvittelemaan, että voisin kävellä entistä vauhtia, mutta muutama reippaampi askel palauttaa nopeasti maan pinnalle. Ja se, että mummot painelee ohi, rollaattorilla tai ilman. Lenkin taas pitäisi ihan välttämättä olla reipas vähintään puolituntinen, kaupungilta kotiin löntystämistä ei voi laskea edes hyvällä tahdolla.

Joulutorttujen paistamista ei varmaan voi laskea liikunnaksi?

Kannattaako harmitella illalla, että on suostunut menemään neuvolaan jo aamulla yhdeksäksi? Ei. (Koska silloin unet loppuvat jo viideltä, ja yhdeksään on piiiiitkä matka.)

Kannattaako tällaisen hormonihirviön katsoa Queen-dokumenttia? Ei. (Mutta katsokaa ihmeessä muutkin, ja liikuttukaa edes se normaali määrä!)

Onko kiva huomata, että konsertit on ensi viikolla ja tajuta, että on käynyt harjoituksissa koko syksyn aikana noin neljä kertaa? Ei.

Kannattaako syödä maha täyteen ja keksiä sitten, että piparitaikina on paras mahdollinen jälkiruoka? Ei. (shocking....)

On ihan huippua olla lomalla. Tajusin äsken, etten ole pessyt tänään hampaita. Ja heti perään sen, ettei sillä ole mitään väliä. Hah.

Ei sillä, etten olisi tehnyt mitään. Aamut tuntuu poikkeuksetta alkavan sillä, että keitän itselleni ja muusikolle aamupuuron (Olen sen verran kotinatsi, että herättelen sen yhdeksältä, jos ei silloin olla vielä hereillä. Eihän siitä mitään tule, että valvotaan yöt ja nukutaan puoleen päivään, ja sitte taas valvotaan kun on nukuttu pitkään. Nih!), huvitti tai ei. Ennen puolta päivää olin puuronkeiton lisäksi ehtinyt paistaa kakun (vaikuttaa vähän erikoiselta versiolta...), siivota, pestä pikkuruisia vaatteita, käydä suihkussa ja kammata naamani ja kahvittaa anopin ja Tyypin tulevan kummitädin. Se hampaiden pesu tosin unohtui. Mutta eipä ainakaan ole tarvinnut lähteä aamuisin tuuleen ja sateeseen.

Ihan-liian-aikaisin herääminen ei harmita ollenkaan niin paljon, kun ikkunasta näkyy valkea maa. Lunta on ehkä noin 2 senttiä ja sekin kohta muisto vaan, mutta kuitenkin!

Mieltä ei huononna sekään, ettei tänään tarvitse mennä töihin. Äitiysloma alkaa virallisesti huomenna, käytännössä tänään, eikä harmita ollenkaan! Töissä oli mukavaa ja lomalle jääminenkin tuntui perjantaina aika haikealta, mutta ei tämä lomailu yhtään liian aikaisin ala. To do -listassa on hirveän paljon merkintöjä, vauvajuttuja ja muuta. Aloitan sen lyhentämisen huomenna, sillä tämä ensimmäinen vapaapäivä on pyhitetty matkalle mummolaan :) Sinne päästäkseen pitää tosin uskaltautua a. bussikuskin ja b. pappan kyytiin...

Aikaisin maanantaiaamuna ehtii miettiä kaikenlaista:

- Ottaakko influenssarokote vai ei?
- Kuinka pitkään pitää odottaa ennen, kuin pääsee spinniin? (Toooooosi pitkään...)
- Tuntuuko joulu tänä vuonna ollenkaan joululta? (EI)
- Olenko ainoa, joka ei siedä Anu Harkkia? Tai Kristiina Komulaista? Tai Katja Ståhlia?
- Onko paheksuttavaa vähän laiskotella, kun töitä on jäljellä enää muutama päivä? Entä onko elämä ensi viikosta lähtien pelkkää syömistä ja lorvailua? (toivottavasti ei...)
- Pitääköhän kummityttö itse tehtyä joululahjaa ihan mälsänä? (ehkä)

Ooppera pitää perinteiden mukaan haudata aina huolella, ettei mitään jää kummittelemaan. No, tällä hautaamisella varmasti jää; flunssainen allekirjoittanut raahautui viimeisen näytöksen jälkeen kotiin sohvalle ja saunomaan. Muut hautasivat toivottavasti huolella! Sosialisoin mukaani naamarin ja muutaman sydänilmapallon (aniliininpunaiset heliumpallot, joka barokkioopperan vakiorekvisiittaa!) joten voi olla, että niidenkin takia vähän kummittelee. Sisäinen jukeboksi ainakin soittaa Purcellia varmaan monta viikkoa. Kivaa oli, mutta kivalta tuntuu myös ajatus edessä olevasta "normaalista" arjesta. Varsinkin, kun kasvavan pötsin kuljettaminen tuntuu vievän koko ajan enemmän ja enemmän energiaa. Saa nähdä, millaisia vieroitusoireita vielä koetaan, minä ja Tyyppi kumpikin!