Muusikon vanhemmat osaavat olla välillä todella rasittavia. Varsinkin appiukko. Tänä viikonloppuna on (valitettavasti ) hyvä mahdollisuus saada reipas yliannostus kumpaakin. Hauskuus alkoi jo eilen kun oltiin koko porukka Muusikon kotona syömässä. Voi että ne jaksaa koheltaa! "Ei kai nyt voi imettää kun pitää mennä syömään!" Ei tietenkään voi. Annetaan neidin huutaa nälkäänsä sen aikaa, kun äiti syö kaikessa rauhassa. "Pääseekö se sieltä nyt lainkaan syömään kun ruoka jo kohta jäähtyy?" Ai! En tajunnut! Äkkiä tissi pois suusta, kyllähän neljän viikon ikäinen vauva ymmärtää, että äidin pitää nyt mennä, mutta ihan kohta saa lisää ruokaa. Illan aikana kuultiin myös lauseet "Miten me nyt syödään kun jonkun pitää olla vauvan kanssa?", "Miten se noin monta kertaa aivastaa?", "Laitettiin pattereita isommalle ettei tule kylmä. Mutta pitää olla villasukat ja kädessä hanskat, ettei vaan vilustu.", "Älä nyt avaa sitä terassin ovea kun Liina on ihan vieressä!" ja "Ethän sä vauvan kanssa voi kahvipöytään tulla." Huh huh. Neiti pötkötteli ihan tyytyväisenä sohvalla kunhan oli ensin saanut ruokaa, ei paleltunut kuoliaaksi vaikka riisuin sekä villasukat että lapaset eikä edes silloin, kun lasitetun terassin ovi oli auki noin kolme sekuntia. Kahvinjuontikin onnistui vauva käsivarrella... olisin jo kuollut nälkään, jos ei onnistuisi. Muusikon Ruotsista saapunut täti (onneksi) hymähteli näiden touhuille ja vähän kommentoikin, en ole siis ainoa, joka ihmettelee tätä kohkaamista.

Tänään päästään koko iloinen joukko ristiäispaikalle kattamaan pöydät ja laittamaan muutenkin kaikki kuntoon huomista varten. Voitte olla varmoja, että oma ja anopin näkemys on erilainen melkein joka mahdollisessa asiassa... Hienoahan se on, että asiat kiinnostaa ja on aikaa valmistella ties mitä juttuja, ja otan avun ihan kiitollisena vastaan varsinkin nyt, kun ulkona on sata astetta pakkasta enkä ole päässyt neidin kanssa shoppailemaan esimerkiksi niitä lautasliinoja. Mutta voi hyvänen aika kun ne vielä joskus ymmärtäisivät, ettei heidän tarvitse järjestää meidän juhliamme ja että kaikki on varmasti mietitty ja suunniteltu, eikä heidän tarvitse sen takia pitää palavereja tai menettää yöuniaan. Anoppi on onneksi vuosien varrella oppinut, että olen tietyistä asioista todella tarkka eikä enää edes yritä tehdä asioita jotenkin muuten. Ainakaan yleensä. Iltapäivällä on kuitenkin luvassa jälleen kerran kommentteja siitä, miten kukat/kahvikupit/servetit/kynttilät kuuluu oikeasti laittaa ja varmasti vielä ainakin yksi keskustelu kuohuviinin sopimattomuudesta kastetilaisuuteen.

Näihin tunnelmiin.

Ehkä olen huono äiti, mutta jätin eilen L:n ensin mummin ja pappan ja sitten isin kanssa kotiin ja painelin pakkasta uhmaten harjoituksiin. Kivaa oli (tai vähän enemmänkin kuin vain kivaa), avosylin otettiin vastaan eikä kukaan kuollut kotona. Äänikin toimi, ja teki hyvää päästä vähän tuulettumaan. Näissä pakkasissa on se huono puoli, ettei päästä neidin kanssa ulos vaan muumioidutaan kohta kotisohvalle. Muusikko palasi töihin ja vie läppärinkin aina mennessään, eihän me päästä edes nettiin!

Tämän viikon (ehkä yltiöpositiivisena) tavoitteena on saada ristiäiskoristeet valmiiksi. Vaatii vähän enemmän aikaa ja vaivannäköä, kun käytössä on usein vain yksi käsi... Mekkoa on sovitettu, yllättäen jopa mahdun siihen. Muusikko totesi, että se kyllä vähän pömpöttää vatsan kohdalta. No shit?!! Saa kuitenkin kelvata. Kaikki on periaatteessa suunniteltuna päässä ja kaikenlaiset serviettien ostot ja Mariskoolien tuomiset delegoitu sukulaisille. Jos jossain välissä ehtisi harrastaa mekkojen silittämistä ja tuikkujen, marenkien ja rinkelien pakkaamista, niin hyvä. Ja pappi pitäisi tavoittaa! Flunssa perui viime viikoksi sovitun vierailun, nyt vahtaan sähköpostia uuden tapaamisajan toivossa. Eihän tässä kiire ole, ristiäiset on vasta sunnuntaina... Kenen hyvä idea oli kastaa neiti jo neliviikkoisena?

Se, joka väittää, että vauva-arki on pelkästään ihanaa, valehtelee.

Mitäkö haluaisin?

- Niska-hartiahieronnan. Myös selkä huutaa hoosiannaa jatkuvasta kanniskelusta. Neiti ei paina vielä edes neljää kiloa, mihin kuntoon mahdetaan vielä niska-hartiat-selkä -osastolla päätyä...
- Jalkahoidon. Ja saman käsittelyn mielellään myös käsille. Sairaalassa vietetyt vuorokaudet tekivät aikamoisia tuhoja, joka paikka ritisee kuivuuttaan :/ Pakkasilma ei auta yhtään, eikä se, etten varmastikaan syö tarpeeksi monipuolisesti. Muusikon ollessa pois kotoa saa olla tyytyväinen, jos saa hotkaistua vaikka viilin tai tehtyä nopeasti voileivän; kuka ihme muka ehtisi kuoria ja pilkkoa appelsiinin?!
- Lenkille! Ulos on sentään päästy, mutta vauhti on yhtä säälittävä, kuin pari viikkoa sitten ison vatsan kanssa. Liukkaus ei yhtään auta. Vielä pitää varoa ainakin pari viikkoa, mutta jospa kohta uskaltaisi jo kävellä edes vähän reippaammin. Spinning on vain kaukainen haave. Olen kateellinen muusikolle, joka käyttää allekirjoittaneen salikorttia! Polkee hemmetti vie varmaan vielä mun vakkaripyörälläni. Kinttu sillä on sentään niin paljon isompi, ettei voi lainata spinnikenkiä. Joku raja.
- Postia! Netin kautta on tilattu askartelutarvikkeita ristiäisiä varten, mikseivät ne jo tule? Tilasin myös Anna Wahlgrenin Lapsikirjan, sekin saisi jo tulla. Suhtaudun Wahlgreniin lievän kriittisesti, mutta Lapsikirja kiinnostaa jo ihan ammattillisessakin mielessä. Koska sitä muuten mahtaa ehtiä lukea?
- Harjoituksiin. Oikeasti. Teoriassa se olisi jopa mahdollista, mummi ottaisi neidin ihan mielellään hoitoon pariksi tunniksi, mummilakin on ihan harjoitussalin vieressä, mutta mutta... Kuka edes harkitsee vievänsä alle kolmeviikkoisen vauvan hoitoon päästäkseen itse laulamaan?! Muusikon kanssa voisin jättää kotiin, mutta eihän se täällä iltaisin ole. Paitsi nyt, kun on vielä isyysvapaalla, mutta juuri täksi illaksi on suunniteltu -yllätys yllätys- spinningiä! En varannut muutama viikko sitten laulutuntia kun ajattelin, etten pääse irtautumaan täältä edes puolituntiseksi. Eilen, kun se tunti olisi ollut, pisti aika paljon harmittamaan. Olisin ihan hyvin voinut mennä, kotona ei olisi ollut mitään hätää. Nyt harmittaa.
- Samuli Edelmannin. Laulamaan. Ristiäisiin. Saahan sitä haaveilla, eikö? Muusikon muusikkoystävä on luvannut laulaa, itse en pystyisi tekemään yhtään mitään. Veikkaan, että kyynelten määrä on aikamoinen, vaikkei tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla. Apua.

Näistä pitää tyytyä vain enemmän tai vähemmän haaveilemaan. Ehkä keskityn olemaan tyytyväinen vaikka siitä, että muusikko tosiaan on isyysvapaalla vielä hetken. Ja tuosta neidistä, maailman ihaninhan se on, vaikka vähän rankkaa välillä olisikin <3

Kun ottaa huomioon allekirjoittaneen luonteen (=kontrollifriikki perfektionisti) ei ole ihme, että sekä tytölle että pojalle oli nimi valmiina jo kaaaauan ennen laskettua aikaa. Olin pitänyt hirvittävää meteliä siitä, että nimeä ei todellakaan paljasteta kenellekään ennen ristiäisiä, vaan jokainen mummo ja kummi saa luvan kestää jännittää siinä, missä muutkin. Mutta kuinkas sitten kävikään. Tyypin synnyttyä ei enää tuntunutkaan luontevalta käyttää tuttua kutsumanimeä. Raskausaikana ei ollut mitään ongelmaa, mutta nyt se meidän Tyyppi olikin yhtäkkiä ihan oikea ihminen! Vuorokauden verran käytin sairaalassa eri versioita niin neidistä, kullasta kuin hömpästäkin, mutta ilmoitin sitten muusikolle, että haluan ottaa oikean nimen käyttöön ja kertoa sen myös muille. Sellaista vaihtoehtoa ei ollut, että nimi olisi otettu käyttöön mutta pidetty salassa muilta, olisin möläyttänyt sen heti ensimmäisessä sivulauseessa tai viimeistään noin toisessa tekstiviestissä... Ristiäisiä vietetään parin viikon päästä, mutta Tyyppi on jo Liina Emilia, ja hyvä niin :)

Muusikon sukuun syntyi ensimmäinen tyttö 60 vuoteen. Pisteet Tyypille.

Jotta en jauhaisi siitä, että täällä ollaan edelleen yhtenä kappaleena niin kerron, että

1. Eilen kahville kutsutut ystävät toivat Tyypille (äidin paljon toivoman) Herra Hakkaraisen. Kun kivoja asioita pitää kuulemma saada jo ennen ristiäisiä. Fine by me :) Hakkarainen pääsi kaverikuvaan Lehmiksen kanssa.

2. Olen viime päivinä lukenut pari ihan käsittämättömän hyvää kirjaa! John Boynen Tarkoin vartioitu talo oli parasta, mitä olen aikoihin saanut käsiini. Mies joka ei ollut murhaaja oli vähintään yhtä hyvä, vaikken dekkarien ystävä olekaan. Kristianstadsbladetin kommentti siitä, että kirja on suunnilleen parasta sitten Larssonin, sai kuitenkin tarttumaan tähän. Kummatkin näkyvät olevan Bazarin kirjoja. Pitääkö tästä vetää joku johtopäätös?