Seuraava joka tulee selittämään, että onpa hohdokasta olla naimisissa muusikon kanssa saa vastaansa joko huutoitkua tai hysteeristä naurua. Tai molempia. Keikkailussa on aina ollut puolensa ja puolensa (toisaalta on tyhmää olla jatkuvasti yksin kotona, toisaalta on ihan kiva olla "rauhassa"), mutta nykyään ei tarvi kahta kertaa miettiä, kumpi niistä puolista on kivempi. On ollu aika yksinhuoltajafiilis. Paitsi että yksinhuoltajia ei varmaan vituta, kun se toinen on taas jossain... Töissähän se on, mutta kuitenkin.

Niin että meillä harrastetaan huomenna ihan samoja aktiviteetteja, kuin joka ikinen ilta. Tai minä harrastan, kun se toinen on taas keikalla.

Leikkelin puuropaketin laatikoksi, päällystin vanhalla Hufvudstadsbladetilla ja täytin kylppärissä jo pitkään pyörineillä shampoilla, hoitoaineilla ja naamaputsareilla. En millään nuhjuisilla jämillä, vaan syystä tai toisesta käyttämättä jääneillä melkein täysillä pulloilla ja purnukoilla. Varustin laatikon Saa käyttää-lappusella ja kannoin taloyhtiön saunatiloihin. Nyt vaan odotellaan, koska joku katsoo asiakseen ilmoittaa, ettei niin sovi/kuulu/ole tapana tehdä.

Lukulistalla on (sattuneesta syystä) aika monta sellaista blogia, jota kirjoittaa pienen lapsen/lasten äiti. Välillä saa vertaistukea ja hyviä ideoita, mutta voi hyvänen aika, kuinka usein meinaa verenpaine nousta. En kohta kestä enää yhtään mallimittaista superäitiä, jonka lapset nukkuvat usein ja pitkään, joiden koti on lattiasta kattoon siisti ja joilla on aikaa ottaa sisustus- ja asukuvia! Vika on ehkä minussa, mutta totuus on kuitenkin se, että sänky on petaamatta (ja lakanoissa on puklua/kuolaa/pissatahroja), tiskipöytä jatkuvasti täynnä likaisia astioita ja lattioilla niin paljon roskaa ja kissankarvoja, että ihan hävettää. Äiti ei todellakaan ole pukenut/meikannut eikä todellakaan ota mitään kuvia siivoamattomista nurkista tai pukluisista yökkäreistä. Hampaat pesin, ja ainakin melkein kampasin tukkani. Eiköhän se lapselle riitä.

Meidän naisten nauttiessa mummolan täysihoidosta oli kotona nukuttu keittiön lattialla. Olen jo aikoja sitten oppinut, että vieraileville muusikoille on turha pedata valmiiksi, kun ne kuitenkin nukkuvat vaatteet päällä, jos nyt ylipäätään nukkuvat ollenkaan. Keittiön lattia oli kuitenkin uusi veto. Takkikin oli kuulemma ollut päällä. Ehkä hyvä, sillä en heti keksi mikä paikka täällä olisi likaisempi, kuin keittiön lattia.

Niin ja makkariin oli ilmestynyt lasta suurempi pehmopupu. En kiljunut riemusta.

On ollut tarkoitus kirjoittaa ainakin loistavasta raskaudenjälkeisestä BodyCombat-kokemuksesta (Olen ollu paskemmassakin kunnossa!), Michael Jacksonin This is it-dokkarista (Mahtaako ihmiset ymmärtää, kuinka paljon noita juttuja treenataan?) ja viime pitkäperjantain ohjelmasta (kävelin ostamaan raskaustestin). Jostain muustakin, mutta en nyt muista, mistä. Mutta siinä vaiheessa, kun saan neidin illalla nukkumaan (ja olen sen jälkeen pessyttuttipullotripustanutpyykitraivannutylimääräisenroinan) jaksan hädin tuskin syödä. (Eilen söin iltapalaksi karkkia, kun en viitsinyt tehdä iltapalaa...) Niin että jutut on jääny kirjoittamatta, hyvistä yrityksistä huolimatta.

Muusikko on koko pääsiäisen reissussa, yllätys yllätys. Otan lapseni ja lähden mummolaan pariksi yöksi, muuten voisi seinät lähestyä huolestuttavan paljon toisiaan. Voitte arvata, kuinka paljon kamaa lähtee mukaan... Pelkästään vaippoja on kassillinen!

Elokuun alussa kiroilin mielessäni ja potkin spinnikenkiä käytävässä. Mahaa ei vielä arvannut raskausvatsaksi, mutta sisuskalut olivat sitä mieltä, että tämän neidin spinnit loppuu tähän. Enpä olisi aikaisemmin kuvitellut, että vielä joskus lähden pois kesken tunnin! Muusikko jäi polkemaan kun itse lähdin kitisten kotiin, otti aika raskaasti päähän. Korvasin spinnin zumballa ja body balancella, kunnes oopperaharjoitukset alkoivat elokuun lopulla. Töihin-harjoituksiin-kotiin nukkumaan-sama uudestaan -rytmiin ei mahtunut muuta liikuntaa kuin työmatkapyöräily, ja siihenkin maha laittoi stopin jo syyskuussa. Ympäripyöreinä harjoituspäivinä odottelin malttamattomana lokakuun puoliväliä ja näytösten loppumista, sitten ehtisin taas urheilla. Olin intoa piukassa menossa kokeilemaan ainakin kahvakuulaa. Kuinkas sitten kävikään? Lokakuussa pötsi haittasi elämää siinä määrin, että kahvakuula oli viimeinen asia, joka mielessä liikkui. Mammajoogaa kerran viikossa, kävelylenkki silloin tällöin, siinä meikäläisen liikunnat. Jooga loppui marraskuun lopussa eikä joulukuussa taidettu taapertaa kovin montaa kilometriä. Neiti syntyi tammikuussa ja sen jälkeen on vaunuiltu menemään ja käyty muutaman kerran joogassa. HeiaHeia lähestyi sähköpostilla ja toivoi, etten ole kuolla kupsahtanut kun en tällä(kään) viikolla kirjannut yhtään suoritusta... Mutta nyt! Ilmoitin Muusikolle, että salikortti siirtyy takaisin nimiini just nyt, ja painelin eilen spinniin. Ai että!! Kenkien klonksauttaminen kiinni polkimiin tuntui paremmalta, kuin uskalsin etukäteen kuvitellakaan. Vaatteet mahtui päälle paremmin, kuin luulin, ja pyörän päällä tuntui siltä, kuin ei olisi pois ollutkaan. Hiukan piti himmailla, mutta muuten tunti oli kuin pieni pala taivasta. Pienestä on ihmisen onni kiinni.

Nyt olen kateellinen niille, joiden miehillä on päivätyö ja jotka pääsevät iltaisin salille suunnilleen silloin, kuin haluavat. Valivali.

Voisin avautua huonosti nukutuista öistä, rokotuksista, maidosta, lääkärikäynnistä, lääkkeistä, maitohappobakteereista, raskauskiloista, aikatauluista, kipeästä selästä ja jatkuvasta väsymyksestä. Tai Muusikon hössöttävistä vanhemmista. Ja ainakin siitä, että viikon odotetuin hetki meni sivu suun.

Olen kuitenkin hiljaa ja yritän muistaa, että kaikki on hyvin.