Pinnasänky purettiin tänään. Ei todellakaan hetken mielijohteesta, vaan viikkojen aikomisen ja lapsen kanssa keskustelemisen jälkeen. Lapsi on ainakin vielä toistaiseksi innoissaan, äiti ei vielä oikein tiedä, mitä mieltä tästä olisi.

Kauheuksia, joita yön aikana voi tapahtua (ja todennäköisesti myös tapahtuu):

- lapsi putoaa sängystä ja lyö päänsä
- lapsi tukehtuu esim. omaan räkäänsä
- kissa menee nukkumaan lapsen naaman päälle eikä lapsi herää vaan tukehtuu

Näitä on vielä lisää, mutta eiköhän jokainen ymmärrä pointin. Kaikkia kauhukuvia yhdistää se, että lapsi on hylätty yksin omaan huoneeseensa nukkumaan ja itsekkäät vanhemmat (lue: äiti) nauttivat siitä, että makuuhuoneessa voi esim. sytyttää valot.

Toteutuakseen nämä skenaariot vaativat tietysti sen, että lapsi ylipäätään nukahtaa/nukkuu. Mikä ei välttämättä ole kovin todennäköistä.

Kyllä on ihmisellä suuret murheet kun pitää pohtia sinistä mekkoa, mahdollisimman värikästä maaliskuuta ja mummon tekemiä laskiaispullia. Ja vähän Mozartiakin.

Ei mulla muuta.

Yli kaksi viikkoa lomaa. Kaksi viikkoa sitten se tuntui pitkältä, nyt väitän sen menneen yhdessä hujauksessa.

Orientoidun alkavaan arkeen purkamalla kuusen, pesemällä pyykkiä ja muistelemalla, että mitä kaikkea siellä töissä pitikään tehdä. (Oikeasti meinasin iskeä erittäin sinisenä esittäytyvän blogilistan kimppuun mutta koska siinä on taas joku käyttökatko niin ehkä teen jotain järkevämpää hyödyllisempää muuta...)

Jotkut päivät vaan on vähän parempia kuin toiset. Aamu alkoi ihan mukavasti, mutta töihin lähtiessä meinasi homma nyrjähtää toppavaatteiden ja umpijäässä olevan pyörän takia. Ilman nastarenkaita olisin saapunut työpaikalle huomattavan paljon surkeammalla tuulella... ja huomattavan paljon myöhemmin. Johtuu ehkä astetta kevyemmästä työpäivästä tai glögistä ja Marianne-suklaasta, mutta päivä osoittautui ennakko-odotuksista poiketen ihan hyväksi. Jopa lapsi on hyvällä tuulella ja kotona on siistiä. Hah.

Tässä kun hehkutan niin jotain menee varmasti pieleen ihan hetikohta. Sitä odotellessa keskityn nauttimaan kynttilöistä, kauniista joulukuusesta, hyvästä kahvista ja siitä, että huomiseksi on sovittuna treffit Samulin kanssa. Oijoi.

Puoli kiloa taikinaa, tasan 29 piparia.

Saattaa olla, että sitä taikinaa piti vähän maistella.

Siellä se nyt on! Vähän vinksallaan tosin, mutta kuitenkin. (Kannattaa herätä sunnuntaina klo 06 ja päättää leikataliimata numeroita.)

Enää pitäisi muistaa, etteivät laatikot täyty itsellään.

Aina ei ehdi/viitsi/jaksa/halua. Yleensä se ärsyttää, mutta joskus siitä on ihan vahingossa jotain hyötyä. Lapsen joulukalenteri on ollut ajatuksen tasolla valmiina jo varmaan pari kuukautta. Toteutus laahaa pikkuisen perässä... Tein laatikoiden kannet jo monta viikkoa sitten, mutta vasta viime viikolla toimeennuin taittelemaan niille pohjat. Ja siihen taas jämähti.

Tarkoitus oli liimata laatikot valkoiseen taulukehykseen, mutta tässä pähkäillessä tulinkin siihen tulokseen, että parempihan niiden on seinällä! Tekisi mieli tarttua maalarinteippiin ja sinitarraan saman tien, mutta pitää ehkä malttaa ensi viikonloppuun. Vai voisko sen jo laittaa?

Kaikki 24 numeroakin on jo melkein tehty. Not.