Kun molempien elämä pyörii tiiviisti musiikin ympärillä tuntuu itsestään selvältä, että lapsikin on musikaalinen. Eihän se silti varmaa ole. Ehkä sitä kiinnostaakin jalkapallo tai jokin muu yhtä tylsä...

Lapsi sai kuitenkin rautaisannoksen musiikkia jo vatsassa, halusi tai ei. Raskausaikaan mahtui Bachin Magnificat, kamarikuoron kevätkonsertti, Ellingtonin Jazz-messu, suunnilleen tsiljoona harjoitustuntia ja aika monta näytöstä Fairy Queenia ja viime metreillä vielä pari joulukonserttia. Kuuntelemassa käytiin ainakin Tom Jonesia, Elton Johnia (ja Ricky Martinia... ), King's Singersiä, Carmenia Tallinnassa ja Sami Saarta. Tyyppi myllersi mahassa koko kolmetuntisen Carmenin ja suurimman osan Fairy Queenin näytöksistä. En tiedä, jäikö niistä hyviä muistoja vai kiinnostiko muuten vaan, mutta pari viikkoa sitten Metropolitanin Carmenia kuunnellessa jopa maitopullo jäi toiseksi. Ai että äiti oli ylpeä.

Aika moni kysyi syksyllä , olenko laulanut/jutellut/lukenut satuja vatsalle, että vauva tottuisi äidin ääneen. En todellakaan. Sen jälkeen, kun olin ollut töissä koko päivän äänessä ja illalla monta tuntia oopperassa oli Tyyppi varmaan pelkästään tyytyväinen, kun äiti vihdoin hiljeni.