Esikoisen täyttäessä kolme kuukautta sulatettiin pakastimesta ristiäiskakkua ja kutsuttiin kummit kakkukahville. Silloin oli kaunis, huhtikuinen kevätpäivä ja muistoksi napattiin oikein valokuvakin. Tänään on kuopuksen vuoro. Ulkona on harmaata, pimeää ja märkää eikä kakusta tai kummeista ole tietoakaan. N itse ei onneksi koe menettävänsä mitään, mutta äidillä on kyllä jo nyt huono omatunto siitä, mitä kaikkea toisen lapsen kanssa jää tekemättä.
Kolme kuukautta on joka tapauksessa täynnä. Muistan odottaneeni tätä päivää ihan ensimmäisinä viikkoina. Tiedä sitten, mitä ihmeitä kuvittelin tänään/tähän päivään mennessä tapahtuvan. Muistan lukeneeni jostain "Mitä sanoisit tuoreelle äidille? Kerro oma vinkkisi!" -jutusta, että "koko vauvavuosi ei ole yhtä kamala kuin ensimmäiset kolme kuukautta". Niin että jotain maagista tässä rajapyykissä on oltava. Ensimmäiset kolme kuukautta eivät ole olleet kamalia (aika on näköjään jo kullannut ensimmäisten viikkojen tuskat...) eivätkä varmasti ole loput yhdeksänkään. Koska arkea on helpompi sietää ja ja ja...
Koska äiti on nykyään (edes vähän) rennompi niin N:n päiväunien aikana voidaan vaikka pelata. Eikä pelkästään siivota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti