Minkä ihmeen takia olen sanonut kaikille, etten tarvitse joululahjoja? Kun oikeasti ilahtuisin kovasti kasvohoidosta, Muumi-lakanoista, Bottna-astioista ja mielenkiintoisista kirjoista. Laulunopettaja lupasi tuoda tullessaan oopperamukit, pitäähän mun nyt edes sellaset saada.

Parhaan lahjan taisin saada jo viikolla, kun ihana pikkumies kävi tuomassa rakkaudella leivottuja sydänpipareita.

Vuodessa on noin 51 viikkoa, jolloin minut on aika helppo korvata. Tämä ei ole yksi niistä. Todennäköisesti ihan sen kunniaksi olen vuosisadan flunssassa. Nyt, kun pitäisi pystyä pieneen ihmeeseen tänään ja vähän isompaan vastaavaan lauantaina. Nyt.

Tavoitteet on kuitenkin eilisten harjoitusten perusteella korkeella ja luotto finrexiniin, kuumaan teehen ja paljoon hunajaan kova. Ja nenähuuhtelukannuun, ilman sitä ei kannattaisi edes haaveilla laulamisesta. Laulunopettajalle lähetän lämpimiä terveisiä, vuodentakaisella tekniikalla olisin ollut pois pelistä mutta nyt kulki nuhasta huolimatta melkein normaalisti. Ihana huomata, että on oikeasti oppinut jotain :)

Onpa ollut haipakkaa. Szymanowski on nyt laulettu sellaisella menestyksellä, että sen tajusi jopa tuikituntematon kulttuuritoimittaja. Ihme kyllä. Harjoitusrumba jatkuu silti, edessä on vielä ne tietyllä tavalla kaikken tärkeimmät "omat" joulukonsertit ja pari nopeaa keikkaa, joista ei vaan voi kieltäytyä.

Töissä on hirveä rumba ja työpäivät tuntuu vähän liian pitkiltä. Onhan niitä hauskojakin hetkiä, mutta tässä vaiheessa vuotta alkaa vitsit olla jo vähän vähissä. Ensi vuoden työkuviot aiheuttavat aikamoista päänvaivaa, mutta asioilla on kuulemma taipumus järjestyä. Näitä kuvioita pohtiessani olen sentään kuullut mukavia ja täysin odottamattomia kommentteja sekä pomolta että työkavereilta. Ja lasten suusta niitä kaikkein aidoimpia kommentteja, joiden takia olen melkein vääntänyt itkua. Ihanaa.

Jotteivät pyhät menisi ihan löysäilyksi saan tänään lähteä vieraan ihmisen hautajaisiin ja vetää huomenna Hämäränmaan-mekon vielä kerran päälle. Johan sitä yksi päivä maattiin pikkujoulujen jälkitunnelmissa.

Oli tosi pienestä kiinni, etten perunut sunnuntaiaamun laulutuntia. Lauantain näytökset veivät viimeisetkin mehut ja karonkassa lähinnä haukoteltiin, vaikka mukavaa olikin. Ääni oli niin väsynyt, että olin pelkästään tyytyväinen siihen, että muusikko oli pois ja sain ihan luvan kanssa olla koko illan ihan hiljaa. Ja mennä aikaisin nukkumaan. Mutta! I h a n a laulunopettaja teki ihmeitä ja lauloin harjoituksissa paremmin kuin koskaan! Oikeesti. Vaikka piti tehdä kuolemaa. Ääni oli auki aivan eri tavalla, kuin aikaisemmin, ja soi todella kauniisti. Vokaalit putoilivat paikoilleen melkein kuin itsestään eikä mistään väsymyksestä ollut tietoakaan. Hah. Tuli ihan käsittämättömän hyvä mieli! Niin hyvä, että se jatkuu edelleen. Aion ottaa siitä kaiken irti ja nauttia tämän illan orkesteritreeneistä.

Olen iltapäivän iloksi kuunnellut iiihanaa Samuli Edelmannia. Huomasin osaavani ulkoa (huolestuttavan?) monta virttä...

Nyt väsyttää sekä naista että ääntä. En halua edes tietää, kuinka monta tuntia olen viime aikoina viettänyt harjoituksissa. Oopperaa on tällä viikolla harjoiteltu/esitetty eilistä lukuunottamatta joka ilta, ja vähän päivisinkin. Kivaa touhua se on, mutta samalla raskasta. Tajusin väsymyksen määrän oikeastaan vasta eilen, kun raahauduin filharmonisen harjoituksiin ja istuin pitkästä aikaa paikoillani koko harjotusten ajan. Ja haukottelin vähintään kerran kymmenessä minuutissa... Tänään on luvassa kaksi näytöstä, molemmat onneksi päivällä, ja sitten se on siinä. Pienimuotoinen karonkkakin on luvassa, sekin onneksi jo alkuillasta, muuten ei varmaan jaksaisi.

Huomenna otetaan irtiotto oopperasta ja raahaudutaan ensin laulutunnille (kiva sinne on mennä, mutta kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna ei voi muuta kuin raahautua) ja sieltä vauhdilla kamarikuoron harjoituksiin, kesto vaatimattomat viisi tuntia. Ääni on niin väsynyt, että huominen saattaa tuoda tullessaan vaikka mitä. Ensi viikkoa en haluaisi vielä edes ajatella... heti maanantaina on orkesteritreenit filharmonisen kanssa, samaa herkkua keskiviikkona ja torstaina pitäisi yltää (taas) huippusuoritukseen.

Voitte olla varmoja, että harjoitusten ulkopuolella olen aikalailla hiljaista tyttöä.

Vieras mies pysäytti minut kadulla sanoakseen, että "Sä oot todella erikoisen näköinen."

Kiitos...?

Maanantai on hyvä aloittaa toteamalla, että työmotivaatio on ihan nollassa. Ei huvittaisi, ei sitten yhtään. Viikon päästä saa vähän lomailla, mutta tieto siitä vaikuttaa vähän nurinkurisesti ja saa aikaan emmäviittis -fiiliksen. Valivali, taas. Työpäivien jälkeen on tällä viikolla ohjelmassa jotain ihan muuta. Ensi-ilta on ensi viikolla, ja harjoitusmäärät sen mukaisia. En silti valita, viimeksi on polkattu yli viikko sitten. Vähän tuo kalenterin sivujen käänteleminen meinaa kyllä ahdistaa... Onneksi on ensi viikko lomaa, muuten ei ehtisi kissaa sanoa kun pitäisi juosta töistä harjoituksiin ja näytöksiin. Seuraavalla viikolla on, yllätys yllätys, toinen ensi-ilta ja hetikohta sen jälkeen "omat" konsertit. Näin meillä.

Meinasin todeta ihan ääneen, että terveeksi ihmiseksi lyön kurkusta alas aikamoisen määrän vitamiineja ja muita nappeja joka aamu ja ilta, mutta juuri nyt se ei tunnukaan niin ihmeelliseltä.