Joko kohta on kevät?

Nämä päivät on lievästi sanottuna tahmeita. Yskä ja nuha yhdellä, korvatulehdus toisella. Valkosipulia sängynlaidalla, Ventolinea, pohdintoja maitoallergian mahdollisuudesta. Sylissä nukuttuja torkkuja ja aika monta katsottua dvd:tä. Parin viikon jälkeen on flunssainen olo äidilläkin. Puhelimessa tallessa to do -lista, jossa on kaikkea puhelinlaskun maksamisesta kestovaippojen kuvaamiseen ja töihin paluuta koskeviin sähköposteihin. Ovat listalla, koska muuten en muista edes maksaa sitä puhelinlaskua.

Kirjoitin seuraavan listan ärsytyksen aiheista jo viikko sitten, tarkoituksena julkaista edes jotain, kun aika ja energia eivät riitä eivätkä ajatukset taivu mihinkään kunnolliseen. Tällä viikolla on tehty leipää ja keitetty jopa vispipuuroa, mutta julkaisen sen nyt kuitenkin. Kun kerran oli tarkoitus.

- Inhoan "Franklinin ääntä". Ja oikeastaan koko Franklin on ärsyttävä.
- Olen yrittänyt olla niuhottamatta tusseilla piirtämisestä. Nimenomaan yrittänyt. Tänään(kään) en niuhottanut, tuloksena punaista tussia uudessa (vaaleassa) paidassa. Lähti sentään pois.
- Jos miettii mannapuuroa ja ottaa mansikoita sulamaan on tuloksena rasittava korvamato.
- En meinaa millään päästä yli viikonlopun aikana kuulemistani lapsia ja niiden kasvattamista koskevista mielipiteistä. Tästä voisi kirjoittaa pidemminkin, mutta päässä suhisee kun ajattelenkin asiaa..
- Kuinka vaikeaa voi olla muistaa ostaa kuivahiivaa?! Erittäin, ilmeisesti. Ei tehty leipää tänään(kään).

Jos olisi aikaa (eikä pää olisi näin tahmea) niin kirjoittaisin paljon muutakin. Nyt en lasten nukahdettua kykene muuhun kuin istumaan sohvalla ja katsomaan telkkaria. Onneksi on Californication ja David Duchovny.

Ihan vaan pari kaloria

L:n neljävuotisjuhlia vietettiin pari viikkkoa sitten. Koska itseään ei voinut taaskaan päästää liian helpolla niin tänäkin vuonna piti keksiä jotain uutta. Vuoden vanhasta joululehdestä löytyi ohje ihan naurettavan hyviin suklaapaloihin. Nämä oli niin helppo tehdä, että otin jopa lapsen mukaan leipomaan.

Suklaapalat Ameriikan malliin   

150 g tummaa suklaata
150 g margariinia
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 dl sokeria
3 kananmunaa

pinnalle

vaahtokarkkeja
pähkinärouhetta

1. Paloittele suklaa.
2. Sekoita keskenään vehnäjauho ja leivinjauhe.
3. Sulata margariini kattilassa ja lisää suklaapalat joukkoon. Sekoita, kunnes suklaa on sulanut. Kaada seos kulhoon.
4. Lisää suklaaseokseen sokeri, munat ja jauhoseos. Sekoita taikina tasaiseksi.
5. Vuoraa noin 20x30 cm:n uunivuoka leivinpaperilla. Kaada taikina vuokaan.
6. Paista uunin keskitasolla 175 asteessa noin 25 minuuttia.
7. Leikkaa vaahtokarkit paloiksi ja sekoita pähkinöiden kanssa. Levitä vaahtokarkkiseos taikinalevyn päälle ja paista vielä 2-3 minuuttia, kunnes vaahtokarkit ovat hieman saaneet väriä.
8. Jäähdytä ja leikkaa levy paloiksi.


Jätin pähkinärouheen pois ja leikkelin minivaahtokarkit puoliksi. Ei olisi kyllä tarvinnut. Lämpimänä tätä ei kannata leikata, vaahtokarkki venyy kuin purkka, mutta jääkaappikylmänä onnistui hyvin.

Lienee tarpeetonta kertoa, että kaikki meni.

Joulukukat eli omena-calvadoshillo

Omena-calvadoshillo (n.8 dl)

1 kg hapokkaita omenoita
1 vaniljatanko
4 dl hillosokeria
1/2 l vettä
2 kanelitankoa
2 rkl calvadosia tai konjakkia

Kuori ja lohko omenat, poista siemenkodat. Halkaise vaniljatanko.
Mitaa kattilaan omenat, hillosokeri, vesi ja mausteet. Peitä kattila kannella ja nosta se jääkaappiin noin puoleksi tunniksi. Näin omenat alkavat mehustua.
Keitä seosta hiljalleen noin 30 minuuttia. Sekoita välillä. Lisää joukkoon calvados ja keitä hilloa vielä viisi minuuttia. Poista vaniljatanko ja kanelitangot.

Pilkoin omenat ohuiksi suikaleiksi mutta suurin osa säilyi silti ehjänä, niinpä surautin hillon sauvasekoittimella sileäksi. Lopputulos oli huomattavasti löysempi kuin ohjeen kuvassa ja hilloa tuli kahdeksan desin sijaan n.15. Niin ja hillo sai viimeisen silauksen brandystä.

Maku oli (on) taivaallisen hyvä! Ollaan syöty hilloa vaniljajäätelön päällä ja aamuisin kaurapuuron kaverina. Toimii!

Perfektionisti paketoi

Olen aina nähnyt ihan naurettavan paljon vaivaa lahjojen paketoidessani. Niin paljon, että on harmittanut sulloa niitä kasseihin/lahjasäkkeihin ja katsoa, kun ne revitään auki. Ihan hölmöä, tiedän.

Millainen paperi? Millaiset nauhat? Muita koristeita? Millaiset pakettikortit? On tärkeää, että kaikki paketit ovat samanlaisia (lue: yhtä tyylikkäitä ja huolellisesti paketoituja), että teipit ovat suorassa eikä nurkissa ole ryppyjä. Edelleen, tiedän olevani hölmö. Liimattavat "pakettikortit" ja kauppojen paketointipalvelut ovat ehdoton nou-nou, samoin kaikki tip tap -henkiset lahjapaperti.

No, tänä vuonna pitää antaa vähän periksi. Paketoin päiväunien aikana kasan paketteja. Niillä, mitä kaapista löytyi (onneksi sieltä löytyy aika paljon kaikenlaista). Tyylikästä jälkeä tuli, mutta paketoinnissa ei kyllä ole juurikaan hohtoa kun sen tekee hirveällä vauhdilla että ehtii tehdä mahdollisimman paljon ennen, kuin vauva herää. 

Paketoidessani haaveilin jälleen kerran omasta huoneesta. Kuinka hienoa olisi, jos olisi kunnon tilat säilyttää askartelutarvikkeita ja tehdä vaikka niitä paketteja. Voisi jättää kaiken levälleen ja jatkaa, kun taas on mahdollisuus. Olen vitsaillut siitä, että koska lapsella on oma huone ja Muusikollakin työhuoneensa niin pitäisihän äidilläkin olla omansa. Kuulemma onkin, kodinhoitohuone nimittäin.

Mut löytää siis vissiin sieltä.

(Paras karkkijemma ei muuten ole keittiön kaapissa vaan kodinhoitohuoneessa, mielellään pesukoneen välittömässä läheisyydessä. Sieltä niitä ei löydä kukaan. Koskaan.)

Tule, tule, hyvä (muta)kakku

Kyllä vaan olisi mukavaa, jos joulukuussa ei tarvittaisi kurahousuja. Tai kumisaappaita. Kuravaatteissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta onhan tämä lumettomuus ihan sanonko mistä. 

Tiedän, että moni inhoaa kuravaatteiden pukemista. Niiden pukeminen on omasta mielestäni vain pukemista eikä meillä ole tarvinnut taistella siitä, puetaanko vai ei. Kun töissä pukee kuravaatteisiin pari tusinaa taaperoa tai kiskoo kolmen tusinan puntteja saappaiden päälle niin yksi kolmevuotias kotona ei tunnu yhtään missään. Mutta niiden kuravaatteiden riisuminen ja putsaaminen saa kyllä huokaisemaan, kotonakin. 

Kuravaaterumbasta selviää järjissään kun pitää mielessä pari juttua:

- Jos mietit, kannattaako ulos laittaa kurahousut ja/tai -hanskat, niin laita. Aina. Harvoin kaduttaa, vaikka laittaisikin "turhaan". Märkä ja kurainen haalari taas saattaa vähän harmittaa.

- Kurahousut on helppo pukea päälle kun ne ovat riittävän suuret. Ulkovaatteiden kokoa seuraava koko on harvoin liioittelua. Kireiden kuristen kiskominen jalkaan saa kenet tahansa hermostumaan, eikä sellaiset jalassa voi olla mukava liikkuakaan. Tarpeeksi suuret taas sujahtavat jalkaan siinä, missä mitkä tahansa housut.

- Haalarin/ulkohousujen lahkeet kannattaa (tietenkin) vetää saappaiden päälle, mutta jalkalenksu kannattaa jättää laittamatta saappaan alle, sillä kosteus siirtyy märkää lenksua tai kurahousujen alta vilkkuvaa lahjetta pitkin ylöspäin ja kastelee lahkeet. Kurahousujen lahje taas vedetään alas asti ja niiden lenksu laitetaan saappaan alle. Trust me, kannattaa.

- Jälkihuollosta selviää helpoimmalla, kun ripustaa kurakamat niine hyvineen kuivumaan ja harjaa ne kuivana. Säästyy vaivalloiselta ja kaikki paikat kastelevalta huuhtelemiselta eikä viemärit/pesukone ole täynnä hiekkaa. 

- Kun lapsi on mielestään liian vanha käyttämään kurahousuja niin vedä hihasta ässä nimeltä "puolikkaat" (= housujen malliset kurahousut, joissa ei ole henkseleitä). Ovat kovaa valuuttaa kuusi vuotta täyttäneiden keskuudessa.

Bonuksena patenttiratkaisu siihen, pitääkö ne kurikset pestä (kun päiväkodista kuitenkin käsketään pesemään ihan jatkuvasti): jos ei huvita auttaa niitä lapsen päälle tai et halua, että ne puetaan ulko-oven sisäpuolella, niin pitää. 

It's beginning to look a lot like christmas?

Joulumieli ei ole varmaan koskaan ollut niin kadoksissa kuin tänä vuonna. Elän jossain omituisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa aika on lähes pysähtynyt tai vähintään junnaa ikuisessa syksyssä. Kesä tuli myöhässä ja saman tien syntyi N. Sen jälkeen elämä onkin pyörinyt kovin pientä ympyrää ja päivät toistuneet samanlaisina riippumatta siitä, onko arki vai viikonloppu tai vaihtuiko kesä syksyksi. Olen kyllä ymmärtänyt, ettei enää ole elokuu, mutta ajantaju on pahasti hämärtynyt. Yhtäkkiä on marraskuun loppu ja jouluaattoon aikaa alle kuukausi. Shiiiit.

Normaalisti marraskuun loppuun mennessä on askarreltu "joulukukkia" jo monta viikkoa, viritelty valosarjoja ja poltettu urakalla kynttilöitä. Nyt kaikki on lievästi sanottuna vaiheessa. Ideoita olisi ja intoa toteuttaa ne, mutta tilaisuudet ovat vähän vähissä. Joulukalenteri pääsi seinälle asti, sekin tosin N:n rähistessä vieressä, ja päiväunien aikana saatiin laitettua havut ja valot keittiön ikkunan kukkalaatikkoon. Niin ja leikkasin muutaman paperiympyrän, pidemmälle em ehtinyt. Kaikki muu onkin sitten vielä suunnitteluasteella. Eikä se toteuttaminen suoraan sanottuna ole kovin mukavaa/rentouttavaa/joulumieltä nostattavaa kun kaikki pitää tehdä kiireessä ja/tai pienissä pätkissä.

Normaalisti viettäisin myös päiväni paikassa, jossa joulun odotus on viritetty huippuunsa. Päiväkodissa suunnittelu pitää aloittaa todella ajoissa ja esimerkiksi joulukalenterin valmistelu jo monta viikkoa ennen joulukuuta. Viimeistään joulukuussa jouluaskartelut, joululaulut ja joulujuhlaharjoitukset ovat arkipäivää. Pidetään pikkujoulut, leivotaan pipareita, lauletaan, askarrellaan ja pidetään ne joulujuhlat. Ja joka päivä avataan joulukalenteri! Tänä vuonna ei päästä osaksi päiväkodin joulukuuta ollenkaan kun ei ole edes L:n joulujuhlia.

Oleellinen osa joulun odotusta ovat oikeastaan koko ikäni olleet myös  joulukonsertit ja niihin valmistautuminen. Nimenomaan lavan puolella eikä yleisössä, siis. Tänä vuonna ei taideta päästä edes kuuntelemaan. Pitää varmaan alkaa kuunnella joululauluja. Nyt heti.'

Ja tämä sää. Ei suorastaan viritä mihinkään tip tap -tunnelmiin.

Tasan vuosi sitten muuten tein postiivisen raskaustestin Roxetten keikan jälkitunnelmissa ja laitoin joulukalenterin paikoilleen ennen, kuin L tuli kotiin yökylästä. Tänään pitäisi vielä muistaa huolehtia, että sieltä kalenterista löytyy aamulla jotain!

Just take the damn picture

Yksi ärsyttävimmistä hommista ehkä ikinä on valokuvien tilaaminen. Tai ei ehkä se itse tilaaminen, mutta suunnilleen kaikki muu valokuviin liittyvä, pois lukien se niiden katseleminen. Kuvia pitää muistaa ottaa (kameralla, ei puhelimella), ne pitää muistaa laittaa koneelle (kuka muka ehtii/muistaa?), ne pitää lajitella oikeisiin paikkoihin ja niitä pitää muistaa (ja ehtiä) teettää.

Sen jälkeen pitäisi ehtiäviitsiäjaksaa laittaa ne albumeihin. Siinä laittaessa pitäisi muistaa, mikä kuva on otettu missäkin kuussa ja kirjoittaa kuvan viereen oleelliset tiedot. Sillä vaikka tuntuu siltä, että kyllähän ne nyt muistaa, niin ei kyllä muista. Trust me. Laitoin syksyllä vihdoin ja viimein L:n kansioon vuonna 2013 otettuja kuvia. Nyt vasta. En tiedä syyttäisinkö hormoneja vai sitä, että kaikki pitää tehdä vauhdilla ja pienissä pätkissä, mutta olin laittanut kesän 2014 kuvia kesän 2013 kuvien joukkoon. Ihan pokkana. En sitten näköjään erottanut, onko lapsi niissä 1,5- vai 2,5-vuotias.

Ollaan jotenkin onnistuttu sössimään kuvien tallentaminen niin, että niitä on useammassa paikassa ja samoja kuvia on tallessa moneen kertaan. Joku näennäinen järjestys niissä vallitsi, mutta valitettavasti näennäinen ei riitä. Läheskään. Selviteltiin sotkua eilen, kun lapset olivat nukahtaneet. Pari tuntia varsinaista laatuaikaa kahdestaan... Nyt on molemmille lapsille omat kansiot, kansioissa kansiot vuosittain ja niissä vielä kuukausittain. Vielä jos joku blokkaisi pois ne tuplat ja kopioisi osan kuvista niin, että ne löytyisivät kummankin kansiosta ja poistaisi kaikki vähänkään poistamisen arvoiset otokset. Ehkä sitten joskus.

Eikä se tilaaminenkaan niin herkkua ole. Käytin siihen juuri kokonaisen tunnin, ja vähän ylikin. Eilen käytin toisen tunnin teetettävien kuvien valitsemiseen. Mutta nyt on tilattu. Jatkotoimenpiteitä odotellessa...

Onhan tämä muidenkin mielestä juuri näin hankalaa ja ärsyttävää, onhan?