20140803

#39 & #40


Kesäloman aikana olen hokenut itselleni lukemattomia kertoja, että "aktiiviset päivät ovat passiivisia helmpompia". Aina ei jaksaisi touhuta, mutta niin se vain on, että kotona nysvätessä väsyttää/ärsyttää/tulee huudettua enemmän. Lapsen kummitäti, viisas nainen kun on, sanoi joskus, että vaikka lapsen kanssa lähteminen on aina hirveä show ja usein tulee miettineeksi, kannattaako kaikki se vaiva, niin yleensä kannattaa. En voisi olla enempää samaa mieltä. 

Viimeisen lomaviikonlopun kunniaksi oltiin reippaita ja lähdettiin lapsen kanssa risteilylle. Viking Gracella olisi riittänyt katseltavaa ja ihasteltavaa, mutta tutuiksi tulivat lähinnä pallomeri ja parkour-huone. Oltiin niin rohkeita, että lähdettiin matkaan ilman rattaita, ja hyvä niin. Lapsi piti kauniisti kädestä käytännössä aina, kun sitä pyydettiin, ja höpisi kävellessään "kun minä kiltti, niin äidillä hyvä mieli". Naulan kantaan. Monta kertaa kävi mielessä, kuinka hankalaa rattaiden kanssa olisi ollut. Onneksi lapsi on reipas kävelijä! 

Ennen lähtöä vitsailin ystävän kanssa, että pitäisiköhän aikuisillekin (lue: äideille) kehittää jokin tarrasysteemi. Tarran saisi jokaisesta sellaisesta päivästä, jona ei ole huutanut ollenkaan, ja tarpeeksi monen tarran jälkeen odottaisi palkinto. Omassa tapauksessani pitäisi varmaan kerätä aika monta tarraa, ja palkinnon olla aika hyvä... Äsken huomasin, että yhtäkkiä on kulunut kaksi kokonaista päivää ilman, että olen edes korottanut ääntäni. Kuten sanoin, aktiiviset päivät ovat helpompia. Kunpa tämän jaksaisi pitää mielessä.

Reissun jälkeen arki kolkuttelee lähempänä, kuin muutama viikko sitten olisi voinut kuvitellakaan. Tämän illan tehtävälistalla on pyykinpesun ja ruoanlaiton lisäksi päiväkotikassien pakkaamista (nyt jo?!). Omaani viskasin työkenkien lisäksi isomman vesipullon ja tax free-kokoisen suklaalevyn. Riittäiskö ne?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti