20151130

It's beginning to look a lot like christmas?


Joulumieli ei ole varmaan koskaan ollut niin kadoksissa kuin tänä vuonna. Elän jossain omituisessa rinnakkaistodellisuudessa, jossa aika on lähes pysähtynyt tai vähintään junnaa ikuisessa syksyssä. Kesä tuli myöhässä ja saman tien syntyi N. Sen jälkeen elämä onkin pyörinyt kovin pientä ympyrää ja päivät toistuneet samanlaisina riippumatta siitä, onko arki vai viikonloppu tai vaihtuiko kesä syksyksi. Olen kyllä ymmärtänyt, ettei enää ole elokuu, mutta ajantaju on pahasti hämärtynyt. Yhtäkkiä on marraskuun loppu ja jouluaattoon aikaa alle kuukausi. Shiiiit.



Normaalisti marraskuun loppuun mennessä on askarreltu "joulukukkia" jo monta viikkoa, viritelty valosarjoja ja poltettu urakalla kynttilöitä. Nyt kaikki on lievästi sanottuna vaiheessa. Ideoita olisi ja intoa toteuttaa ne, mutta tilaisuudet ovat vähän vähissä. Joulukalenteri pääsi seinälle asti, sekin tosin N:n rähistessä vieressä, ja päiväunien aikana saatiin laitettua havut ja valot keittiön ikkunan kukkalaatikkoon. Niin ja leikkasin muutaman paperiympyrän, pidemmälle em ehtinyt. Kaikki muu onkin sitten vielä suunnitteluasteella. Eikä se toteuttaminen suoraan sanottuna ole kovin mukavaa/rentouttavaa/joulumieltä nostattavaa kun kaikki pitää tehdä kiireessä ja/tai pienissä pätkissä.


Normaalisti viettäisin myös päiväni paikassa, jossa joulun odotus on viritetty huippuunsa. Päiväkodissa suunnittelu pitää aloittaa todella ajoissa ja esimerkiksi joulukalenterin valmistelu jo monta viikkoa ennen joulukuuta. Viimeistään joulukuussa jouluaskartelut, joululaulut ja joulujuhlaharjoitukset ovat arkipäivää. Pidetään pikkujoulut, leivotaan pipareita, lauletaan, askarrellaan ja pidetään ne joulujuhlat. Ja joka päivä avataan joulukalenteri! Tänä vuonna ei päästä osaksi päiväkodin joulukuuta ollenkaan kun ei ole edes L:n joulujuhlia.

Oleellinen osa joulun odotusta ovat oikeastaan koko ikäni olleet myös  joulukonsertit ja niihin valmistautuminen. Nimenomaan lavan puolella eikä yleisössä, siis. Tänä vuonna ei taideta päästä edes kuuntelemaan. Pitää varmaan alkaa kuunnella joululauluja. Nyt heti.'

Ja tämä sää. Ei suorastaan viritä mihinkään tip tap -tunnelmiin.

Tasan vuosi sitten muuten tein postiivisen raskaustestin Roxetten keikan jälkitunnelmissa ja laitoin joulukalenterin paikoilleen ennen, kuin L tuli kotiin yökylästä. Tänään pitäisi vielä muistaa huolehtia, että sieltä kalenterista löytyy aamulla jotain!

20151127

Just take the damn picture

Yksi ärsyttävimmistä hommista ehkä ikinä on valokuvien tilaaminen. Tai ei ehkä se itse tilaaminen, mutta suunnilleen kaikki muu valokuviin liittyvä, pois lukien se niiden katseleminen. Kuvia pitää muistaa ottaa (kameralla, ei puhelimella), ne pitää muistaa laittaa koneelle (kuka muka ehtii/muistaa?), ne pitää lajitella oikeisiin paikkoihin ja niitä pitää muistaa (ja ehtiä) teettää.

Sen jälkeen pitäisi ehtiäviitsiäjaksaa laittaa ne albumeihin. Siinä laittaessa pitäisi muistaa, mikä kuva on otettu missäkin kuussa ja kirjoittaa kuvan viereen oleelliset tiedot. Sillä vaikka tuntuu siltä, että kyllähän ne nyt muistaa, niin ei kyllä muista. Trust me. Laitoin syksyllä vihdoin ja viimein L:n kansioon vuonna 2013 otettuja kuvia. Nyt vasta. En tiedä syyttäisinkö hormoneja vai sitä, että kaikki pitää tehdä vauhdilla ja pienissä pätkissä, mutta olin laittanut kesän 2014 kuvia kesän 2013 kuvien joukkoon. Ihan pokkana. En sitten näköjään erottanut, onko lapsi niissä 1,5- vai 2,5-vuotias.

Ollaan jotenkin onnistuttu sössimään kuvien tallentaminen niin, että niitä on useammassa paikassa ja samoja kuvia on tallessa moneen kertaan. Joku näennäinen järjestys niissä vallitsi, mutta valitettavasti näennäinen ei riitä. Läheskään. Selviteltiin sotkua eilen, kun lapset olivat nukahtaneet. Pari tuntia varsinaista laatuaikaa kahdestaan... Nyt on molemmille lapsille omat kansiot, kansioissa kansiot vuosittain ja niissä vielä kuukausittain. Vielä jos joku blokkaisi pois ne tuplat ja kopioisi osan kuvista niin, että ne löytyisivät kummankin kansiosta ja poistaisi kaikki vähänkään poistamisen arvoiset otokset. Ehkä sitten joskus.

Eikä se tilaaminenkaan niin herkkua ole. Käytin siihen juuri kokonaisen tunnin, ja vähän ylikin. Eilen käytin toisen tunnin teetettävien kuvien valitsemiseen. Mutta nyt on tilattu. Jatkotoimenpiteitä odotellessa...

Onhan tämä muidenkin mielestä juuri näin hankalaa ja ärsyttävää, onhan?

20151126

Niillä on tapana kasvaa


Kameran muistikortille tallentui joulukorttikuvia otettaessa tällainen tonttutyttö. Voi meidän pientä, joka on yhtäkkiä jo niin kovin iso!

20151122

Melkein kuin Strömsössä






Jos sunnuntai-iltana tuntuu siltä, että on ollut leppoisa päivä niin saattaa tulla mieleen, että joulukorttikuva hoituisi nyt helposti.

No ei hoidu.

20151112

Kolme kuukautta




Esikoisen täyttäessä kolme kuukautta sulatettiin pakastimesta ristiäiskakkua ja kutsuttiin kummit kakkukahville. Silloin oli kaunis, huhtikuinen kevätpäivä ja muistoksi napattiin oikein valokuvakin. Tänään on kuopuksen vuoro. Ulkona on harmaata, pimeää ja märkää eikä kakusta tai kummeista ole tietoakaan. N itse ei onneksi koe menettävänsä mitään, mutta äidillä on kyllä jo nyt huono omatunto siitä, mitä kaikkea toisen lapsen kanssa jää tekemättä.

Kolme kuukautta on joka tapauksessa täynnä. Muistan odottaneeni tätä päivää ihan ensimmäisinä viikkoina. Tiedä sitten, mitä ihmeitä kuvittelin tänään/tähän päivään mennessä tapahtuvan. Muistan lukeneeni jostain "Mitä sanoisit tuoreelle äidille? Kerro oma vinkkisi!" -jutusta, että "koko vauvavuosi ei ole yhtä kamala kuin ensimmäiset kolme kuukautta". Niin että jotain maagista tässä rajapyykissä on oltava. Ensimmäiset kolme kuukautta eivät ole olleet kamalia (aika on näköjään jo kullannut ensimmäisten viikkojen tuskat...) eivätkä varmasti ole loput yhdeksänkään. Koska arkea on helpompi sietää ja ja ja...

Koska äiti on nykyään (edes vähän) rennompi niin N:n päiväunien aikana voidaan vaikka pelata. Eikä pelkästään siivota.

20151108

Ikävä äiti

En ole koskaan ollut kovin halukas neuvomaan muita siinä, miten lasten kanssa pitäisi toimia tai miten jokin tilanne tulisi ratkaista. Mikä toimii yhdellä ei toimi toisella eikä ongelmiin ole valmiita pakettiratkaisuja. Pyydettäessä olen mielelläni avuksi ja kerron mielipiteeni. Ja yritän muistaa painottaa, ettei minun mielipiteeni ole se yksi ainoa oikea, vaan vain ja ainoastaan minun henkilökohtainen mielipiteeni. Ihan tuulesta temmattuja ne mielipiteet eivät toki ole...

Olen aivan varma siitä, että monien mielestä vaadin lapseltani (lapsiltani) liikaa ja/tai olen kylmä ja tunteeton. Meillä ei saa hyppiä sohvalla (koska sohva menee pilalle) eikä vanhempien sängyssä (koska naurettavan kalliit futonit). Meillä joutuu keräämään lelut olohuoneesta ennen nukkumaanmenoa (koska äiti ei ole palvelija eivätkä vanhemmatkaan levitä tavaroitaan lastenhuoneeseen leikkien tielle) ja siistimään myös omaa huonetta (koska tavaroiden paikka ei ole lattialla). Meillä ei katsota ruokapöydässä padia tai leikitä (koska miksi ihmeessä niin tehtäisiin?!). Meillä ei saa levittää tavaroita keittiön laatikoista tai ylipäätään mennä kaapeille/laatikoille ilman lupaa (keittiövälineitä saa toki leikkeihin, mutta pääsääntöisesti lelut ovat leikkimistä ja keittiövälineet ruoanlaittoa varten). Meillä ei myöskään saa päättää tuleeko ruokapöytään, antaako lääkärin katsoa korvat, peseekö hampaat/leikataanko kynnet/pestäänkö hiukset, meneekö nukkumaan kun on nukkumaanmenoaika tai muuta vastaavaa. 

Kuulostaako kylmältä? Ehkä. Mutta: kaikesta keskustellaan. Kolmevuotias tietää, miksei sohvalla saa hyppiä, miksi lelut pitää kerätä tai miksi pesulla on käytävä tai annettava lääkärin katsoa ne korvat. Tottelisitko itse vain sen takia, että joku käskee? Ilman, että se joku perustelee, miksi näin ja näin pitää/on tapana tehdä? En minäkään. Usein on kova huuto ja parku, mutta sitten on. Mitä väliä? Aikuisen tehtävä on huolehtia siitä, että asiat tehdään siitä huolimatta, että lapsi esittää kuolevaa joutsenta. Helppoa tai mukavaa se ei ole, todellakaan, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Ehkä vaadin monen mielestä liikaa, mutta ainakin arki toimii eikä tarvitse miettiä, miten ihmeessä selvitään lääkärireissusta, kyläilystä tai ihan vaan siitä arjesta. Joskus tulee paha mieli siitä, että on jonkun muun synttärit ja se joku muu saa lahjoja. Tai siitä, että joku muu pääsee Ti-Ti Nalle-kylpylään eikä itse pääse. Tai siitä, että joku muu saa mennä mummolaan yökylään. Voi voi. Puhumalla pääsee silloinkin pitkälle: oma syntymäpäivä tulee ja silloin on ihan oma syntymäpäivä eikä sillä toisella ole silloin syntymäpäivää ollenkaan, Ti-Ti Nalleakin voidaan mennä joskus katsomaan ja yökyläänkin pääsee, ei vain juuri nyt.

Mutta arvatkaa mitä? Meillä ei ole pakko syödä, riittää kun maistaa. Meillä saa aika usein päättää, mitä pukee päällensä. Meillä saa toivoa, mitä ruokaa tehdään ja usein saa myös jälkiruokaa. Meillä saa joskus valvoa pidempään ja katsoa vaikka hauskoja kotivideoita. Meillä saa aika usein kuunnella kaksi iltasatua. Meillä saa leipoa äidin kanssa ja nuolla taikinakulhot. Meillä saa kattaa kahvipöydän. Meillä saa soittaa oikeita soittimia. Ja meillä saa osallistua oikeastaan ihan kaikkeen, mihin haluaa. Eikä meillä puhuta lapselle kuin vähä-älyiselle.

Kukaan harvemmin nyrjähtää. Koska homma toimii ja lapsen kanssa voi keskustella. 

20151106

Ihana, kamala arki

Arki on tällä hetkellä aika ankeaa tylsää puuduttavaa. Vauva toki on ihaninta, mitä voi olla, mutta toisesta huolehtiminen ja sen toisen tarpeiden asettaminen omien edelle ihan koko ajan on pidemmän päälle kuluttavaa. Niin kuin sekin, että asiat pitää tehdä niin, että huolehtii samalla vauvasta. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, mutta mutisenpa kuitenkin.

Elämä on silti nyt huomattavasti helpompaa kuin esikoisen vauva-aikana. L oli suuritarpeinen vauva joka ei viihtynyt yksin hetkeäkään, nukkui huonosti ja valitti vatsavaivoja pitkään ja hartaasti. N taas on perustyytyväinen kaveri joka jaksaa katsella muiden touhuja ihmeen pitkään, nukkuu (ainakin vielä toistaiseksi) hyvin eikä hermostu pienistä. Odotan koko ajan koska rähinä alkaa, sillä kaikessa puuduttavuudessaankin elämä kahden lapsen kanssa on tosiaan "helpompaa" kuin silloin muinoin yhden kanssa. Tai ei ehkä ole helpompaa mutta tuntuu helpommalta.

Kotona nysvätessä alkavat ihan olemattomat asiat ärsyttää (niiden isojen ja/tai "oikeiden" ärsytyksen aiheiden lisäksi). Se, että joka aamupäivä on mentävä ulos (ja se, että sinne ulos lähteminen on ei-niin-kovin-pieni operaatio). Se, että vaikka aamulla on elämääkin suurempi nälkä pitää ennen aamupalaa ruokkia vauva, vaihtaa sille vaippa ja pukea vielä vaatteetkin. Ja sen jälkeen huolehtia vauvasta myös oman aamupalan ajan, tietenkin. Se, että nukkumaan ei pääse silloin, kun haluaa. Se, että joka päiväksi pitää keksiä/valmistaa kaksi lämmintä ruokaa. Ei varmaan tarvitse jatkaa...

Toisinaan tuntuu onneksi kevyemmältä. Silloin otetaan aamupäivällä rauhassa, lähdetään käymään kirjastossa, ostetaan kauppareissulta Frozen-dvd ja katsotaan se kaksi kertaa peräkkäin.