Kolme kuukautta

Esikoisen täyttäessä kolme kuukautta sulatettiin pakastimesta ristiäiskakkua ja kutsuttiin kummit kakkukahville. Silloin oli kaunis, huhtikuinen kevätpäivä ja muistoksi napattiin oikein valokuvakin. Tänään on kuopuksen vuoro. Ulkona on harmaata, pimeää ja märkää eikä kakusta tai kummeista ole tietoakaan. N itse ei onneksi koe menettävänsä mitään, mutta äidillä on kyllä jo nyt huono omatunto siitä, mitä kaikkea toisen lapsen kanssa jää tekemättä.

Kolme kuukautta on joka tapauksessa täynnä. Muistan odottaneeni tätä päivää ihan ensimmäisinä viikkoina. Tiedä sitten, mitä ihmeitä kuvittelin tänään/tähän päivään mennessä tapahtuvan. Muistan lukeneeni jostain "Mitä sanoisit tuoreelle äidille? Kerro oma vinkkisi!" -jutusta, että "koko vauvavuosi ei ole yhtä kamala kuin ensimmäiset kolme kuukautta". Niin että jotain maagista tässä rajapyykissä on oltava. Ensimmäiset kolme kuukautta eivät ole olleet kamalia (aika on näköjään jo kullannut ensimmäisten viikkojen tuskat...) eivätkä varmasti ole loput yhdeksänkään. Koska arkea on helpompi sietää ja ja ja...

Koska äiti on nykyään (edes vähän) rennompi niin N:n päiväunien aikana voidaan vaikka pelata. Eikä pelkästään siivota.

Ikävä äiti

En ole koskaan ollut kovin halukas neuvomaan muita siinä, miten lasten kanssa pitäisi toimia tai miten jokin tilanne tulisi ratkaista. Mikä toimii yhdellä ei toimi toisella eikä ongelmiin ole valmiita pakettiratkaisuja. Pyydettäessä olen mielelläni avuksi ja kerron mielipiteeni. Ja yritän muistaa painottaa, ettei minun mielipiteeni ole se yksi ainoa oikea, vaan vain ja ainoastaan minun henkilökohtainen mielipiteeni. Ihan tuulesta temmattuja ne mielipiteet eivät toki ole...

Olen aivan varma siitä, että monien mielestä vaadin lapseltani (lapsiltani) liikaa ja/tai olen kylmä ja tunteeton. Meillä ei saa hyppiä sohvalla (koska sohva menee pilalle) eikä vanhempien sängyssä (koska naurettavan kalliit futonit). Meillä joutuu keräämään lelut olohuoneesta ennen nukkumaanmenoa (koska äiti ei ole palvelija eivätkä vanhemmatkaan levitä tavaroitaan lastenhuoneeseen leikkien tielle) ja siistimään myös omaa huonetta (koska tavaroiden paikka ei ole lattialla). Meillä ei katsota ruokapöydässä padia tai leikitä (koska miksi ihmeessä niin tehtäisiin?!). Meillä ei saa levittää tavaroita keittiön laatikoista tai ylipäätään mennä kaapeille/laatikoille ilman lupaa (keittiövälineitä saa toki leikkeihin, mutta pääsääntöisesti lelut ovat leikkimistä ja keittiövälineet ruoanlaittoa varten). Meillä ei myöskään saa päättää tuleeko ruokapöytään, antaako lääkärin katsoa korvat, peseekö hampaat/leikataanko kynnet/pestäänkö hiukset, meneekö nukkumaan kun on nukkumaanmenoaika tai muuta vastaavaa. 

Kuulostaako kylmältä? Ehkä. Mutta: kaikesta keskustellaan. Kolmevuotias tietää, miksei sohvalla saa hyppiä, miksi lelut pitää kerätä tai miksi pesulla on käytävä tai annettava lääkärin katsoa ne korvat. Tottelisitko itse vain sen takia, että joku käskee? Ilman, että se joku perustelee, miksi näin ja näin pitää/on tapana tehdä? En minäkään. Usein on kova huuto ja parku, mutta sitten on. Mitä väliä? Aikuisen tehtävä on huolehtia siitä, että asiat tehdään siitä huolimatta, että lapsi esittää kuolevaa joutsenta. Helppoa tai mukavaa se ei ole, todellakaan, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Ehkä vaadin monen mielestä liikaa, mutta ainakin arki toimii eikä tarvitse miettiä, miten ihmeessä selvitään lääkärireissusta, kyläilystä tai ihan vaan siitä arjesta. Joskus tulee paha mieli siitä, että on jonkun muun synttärit ja se joku muu saa lahjoja. Tai siitä, että joku muu pääsee Ti-Ti Nalle-kylpylään eikä itse pääse. Tai siitä, että joku muu saa mennä mummolaan yökylään. Voi voi. Puhumalla pääsee silloinkin pitkälle: oma syntymäpäivä tulee ja silloin on ihan oma syntymäpäivä eikä sillä toisella ole silloin syntymäpäivää ollenkaan, Ti-Ti Nalleakin voidaan mennä joskus katsomaan ja yökyläänkin pääsee, ei vain juuri nyt.

Mutta arvatkaa mitä? Meillä ei ole pakko syödä, riittää kun maistaa. Meillä saa aika usein päättää, mitä pukee päällensä. Meillä saa toivoa, mitä ruokaa tehdään ja usein saa myös jälkiruokaa. Meillä saa joskus valvoa pidempään ja katsoa vaikka hauskoja kotivideoita. Meillä saa aika usein kuunnella kaksi iltasatua. Meillä saa leipoa äidin kanssa ja nuolla taikinakulhot. Meillä saa kattaa kahvipöydän. Meillä saa soittaa oikeita soittimia. Ja meillä saa osallistua oikeastaan ihan kaikkeen, mihin haluaa. Eikä meillä puhuta lapselle kuin vähä-älyiselle.

Kukaan harvemmin nyrjähtää. Koska homma toimii ja lapsen kanssa voi keskustella. 

Ihana, kamala arki

Arki on tällä hetkellä aika ankeaa tylsää puuduttavaa. Vauva toki on ihaninta, mitä voi olla, mutta toisesta huolehtiminen ja sen toisen tarpeiden asettaminen omien edelle ihan koko ajan on pidemmän päälle kuluttavaa. Niin kuin sekin, että asiat pitää tehdä niin, että huolehtii samalla vauvasta. Tämä ei toki tullut yllätyksenä, mutta mutisenpa kuitenkin.

Elämä on silti nyt huomattavasti helpompaa kuin esikoisen vauva-aikana. L oli suuritarpeinen vauva joka ei viihtynyt yksin hetkeäkään, nukkui huonosti ja valitti vatsavaivoja pitkään ja hartaasti. N taas on perustyytyväinen kaveri joka jaksaa katsella muiden touhuja ihmeen pitkään, nukkuu (ainakin vielä toistaiseksi) hyvin eikä hermostu pienistä. Odotan koko ajan koska rähinä alkaa, sillä kaikessa puuduttavuudessaankin elämä kahden lapsen kanssa on tosiaan "helpompaa" kuin silloin muinoin yhden kanssa. Tai ei ehkä ole helpompaa mutta tuntuu helpommalta.

Kotona nysvätessä alkavat ihan olemattomat asiat ärsyttää (niiden isojen ja/tai "oikeiden" ärsytyksen aiheiden lisäksi). Se, että joka aamupäivä on mentävä ulos (ja se, että sinne ulos lähteminen on ei-niin-kovin-pieni operaatio). Se, että vaikka aamulla on elämääkin suurempi nälkä pitää ennen aamupalaa ruokkia vauva, vaihtaa sille vaippa ja pukea vielä vaatteetkin. Ja sen jälkeen huolehtia vauvasta myös oman aamupalan ajan, tietenkin. Se, että nukkumaan ei pääse silloin, kun haluaa. Se, että joka päiväksi pitää keksiä/valmistaa kaksi lämmintä ruokaa. Ei varmaan tarvitse jatkaa...

Toisinaan tuntuu onneksi kevyemmältä. Silloin otetaan aamupäivällä rauhassa, lähdetään käymään kirjastossa, ostetaan kauppareissulta Frozen-dvd ja katsotaan se kaksi kertaa peräkkäin. 

Mmmiten?

Miten ihmeessä pienten lasten äidit ehtivät päivittää blogia? Mielessä on ollut monta hyvää ideaa ja aikomusta, mutta ne eivät koskaan jalostu tekstiksi asti. Eihän kirjoittamiseen välttämättä menisi niin kauheasti aikaa, mutta tekemistään odottaa niin moni muukin asia. Siis silloin (harvoin), kun on mahdollisuus tehdä jotain. Toistaiseksi blogin edelle ovat tärkeysjärjestyksessä menneet esim. syöminen, lukeminen sängyssä ennen nukahtamista, ristiäiskoristeiden askarteleminen ja vauvakirjan täyttäminen. Pyykkien, tiskien ja muiden kotitöiden lisäksi, siis.

Ehkä tämä tästä kunhan saadaan päiviin jotain rytmiä. 

Mitäs nyt sitten?

Lapsi sai sunnuntaina nimen. Ja hyvän nimen saikin! En ole vielä keksinyt, millä nimellä haluan lapsia täällä kutsua mutta kerrottakoon, että kahdeksanviikkoinen hymypoikamme sai nimen Nooa. Uhosin, että kun ristiäiset ovat ohi niin en edes yritä tehdä mitään. Mutta nyt mielessä pyörivät mm. kiitoskortti ja se, että sitä varten pitää ottaa valokuva sekä valokuvien haaliminen sukulaisilta, niiden teettäminen ja albumiin laittaminen ja ja ja...

Ja, ette usko, mutta joulu! Siihen kun ei kuulemma ole enää edes kahdeksaakymmentä yötä... Päätin jo aikoja sitten, että tänä vuonna en virkkaamuovaileleikkaaliimaa, vaan meidän joulukukkamme saavat tänä vuonna luvan olla ihan oikeasti kukkia. Mutta mutta. Hulluahan se olisi alkaa värkätä mitään, mutta mieli tekisi kuitenkin. Jos jotain tosi tosi helppoa, nopeaa ja yksinkertaista? As if.

Kuinka lähteä lenkille

En edes muista, koska olen viimeksi käynyt lenkillä. Edes kävellen. Kun oikein muistelen niin mahdollisesti raskausviikolla 18. Aikaa edellisestä lenkistä on joka tapauksessa kuukausia. Vointi ei todellakaan ollut ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen sellainen, että olisi tehnyt mieli lenkille. Vaikka oikeasti odotankin malttamattomana, että pääsisi juoksemaan. Siihen kuitenkin taitaa kulua vielä tovi... Mutta kävellä voi! Koska "pelkkä" käveleminen ei tunnu edes lenkiltä niin ainoa oikea vaihtoehto on sauvakävely. Siinähän saattaa tulla jopa hiki! Ihan tuosta vaan ei lähteminen onnistunut, mutta melkein. Kas näin se käy:

1. Keksi aamulla, että tänään voisi olla hyvä päivä edes yrittää.

2. Mainitse Muusikolle, että menisit mielelläsi illalla lenkille. Saa puolison hyväksyntä asialle.

3. Syö vatsa täyteen anoppilassa.

4. Lähde suoraan ruokapöydästä tapaamaan kohtalotovereita ja syö monta palaa täytekakkua ja ihan liian monta irtokarkkia (ja maksa niiden syömisestä yöllä kun vauva valittaa vatsaansa).

5. Saavu kotiin väsyneenä ja tajua, että kello on jo vaikka mitä eikä lapsi ole saanut ruokaa. Komenna mies ja lapsi ruokapöytään ja ole tyytyväinen, että imetit juuri ennen kotiinlähtöä.

6. Mieti vielä hetki tai kaksi jaksatko/viitsitkö lähteä ja pärjääkö vauva ilman maitoa sen aikaa.

7. Päätä lähteä.

8. Mieti, missä ihmeessä treenivaatteet ovat ja mahtuvatko ne päälle.

9. Löydä vaatteet vaatehuoneesta ja huomaa, että ihme kyllä ne mahtuvat.

10. Totea, että todellakin tarvitset uudet urheiluliivit.

11. Tajua ettet tiedä, missä sykemittarisi on.

12. Kaivaudu uudestaan vaatehuoneeseen ja löydä sykemittari ja -vyö.

13. Löydä solmussa olevat kuulokkeet ja muistele, mitä lenkillä oli joskus muinoin tapana kuunnella.

14. Ilmesty keittiöön ja näe Muusikon ilmeestä ettet muistanut sanoa olevasi lähdössä lenkille.

15. Suukota kaikkia kolmea ja lupaa tulla kohta takaisin.

16. Etsi vielä kävelysauvat varastosta ja lähde.

17. Tajua, että olet ensimmäistä kertaa erossa vauvasta.

18. Ihmettele, miksei se tunnu lähes maailmanlopulta.

19. Reippaile 40 minuuttia vesisateessa ja ole niin hyvällä tuulella ettei sade edes haittaa.

20. Löydä palattuasi kotoa yksi aikuinen, yksi kolmevuotias ja yksi tyytyväinen vauva (jolle tosin tuli elämää suurempi nälkä samalla sekunnilla, kun bongasi maidontuoksuisen äidin).

Otamme tavaksi.

Siisteysintoilija?

Puutalobaby haastoi ihmisiä ottamaan kuvan keittiön pöydästä juuri sellaisena kuin se juuri sillä hetkellä on. Siis ilman siivoamista tai minkäänlaista kaunistelua.

Mitäköhän tämä kertoo allekirjoittaneen luonteesta? Keittiön siivoaminen on yksi ärsyttävimmistä asioista mitä päivittäin pitää tehdä, mutta vielä ärsyttävämpää on se, että keittiössä on sekaista ja/tai likaista. Ehkä olen ihan liian tarkka mutta siedän sotkua e-rit-täin huonosti. Voisinkohan vedota (ihan itse diagnosoituun) erityisherkkyyteen?